Kun matka tähän mennessä on menny ilman suurempaa jännitystä, niin nyt on Ilpo tosiaan sairaalassa (vaikka taitaa päästä tänään kotiin) ja mulla oli pieni seikkailu eilen, josta aattelin kertoa teille!

Toissapäivänä yks saksalainen Sebastian, jonka kanssa olin Gililläkin, kysy että haluunko lähtee sen messiin koskenlaskuun. Hän oli varannut jo kaksi paikkaa ja mä aattelin että kerranhan sitä vaan eletään, eikä ton hinta ny niin kauheen paha ollu ku alle 30e joutu maksamaan.

Noh eilen sitten lähdettiin aamulla reissuun, ku minibussi tuli hakemaan 11 aikoihin. Matka joen yläpäähän kesti kohtuu pitkään, varsinki ku noudettiin 4 tyyppiä mukaan reissuun ja Kutan liikenne ny on aina aika hidas. Oltiin sit perillä lähtöpisteessä joskus vähän ennen kahta jossa ooteltiin vielä yhtä minibussia teetä juodessa. Aurinko paisto ja mä lisäilin paiseissa aurinkorasvaa. Vihdoin vikat tyypit saapu, ja meitä oli siinä sitten joku reilu 30 hengen ryhmä, mukana muutama pienempi lapsi. Saatiin puuhapetekypärät päähän, paksut keltaset pelastusliivit päälle ja kivat pikku melat ja oltiin valmiita lähtemään.

Kun meidän raftingohjaajat alko briiffaamaan koko hommaa, vaihtu sää äkkiä aikalailla trooppiseksi sateeksi mut sehän ei hommaa estäny. Pian porukka lähti liikkeelle kahdeksalla paatilla, jossa jokasessa oli n.4 ihmistä ja yksi ohjaaja. Meille kerrottiin, että finaalipaikkaan on 16km reissu eessä ja sen pitäis kestää 2,5h. Oppaat myös sano, että eessä on pari pudotusta, joista ensimmäinen on kilsan päässä ja se on 10m korkunen. Mähän olin tästä ihan paiseissani sit sen ekan kilsan ajan kunnes mulle valkeni että me ei lasketa tätä pudotusta alas, vaan kävellään ja paatit heitetään tyhjänä läpi, onneks. Sen jälkeen pystyinkin jo vähän rentoutumaan ja homma oli tosi hauskaa. Meidän ohjaaja, Smile,  huuteli eri komentoja, kuten melokaa, menkää matalaksi ja “boomboom” mikä tarkotti että pitäkää kiinni.

Noh siinä joku tunti laskettiin jatkuvassa sateessa läpimärkinä ja oikeestaan ohitettiin kaikki muut veneet, vaikka lähettiin varmaan kuudensina. Pian Smile ohjas meidät matalammassa kohdassa rantaan, ja jäätiin oottamaan muita veneitä. Meni joku 20min että kaikki veneet tuli, ja meille selvis että yks paatti oli menny nurin. Ihmiset oli järkätty uudestaan kuitenkin veneisiin ja kaikki oli ok, ja jatkettiin matkaa taas ensimmäisinä.

Noin viiden minuutin päästä pysähdyttiin taas ja odotettiin muita. Neljä veneellistä ajo ohi pystymättä pysähtymään, ja osa niistä pysähtyi vastarannalle parinkymmenen metrin päähän. Pari venettä pysähty meidän kanssa samaan paikkaan. Viimenen vene tuli  takas tyhjänä, nurinpäin, ilman ihmisiä. Tässä vaiheessa vesi oli ruskeeta ja kuulemma tosi korkeella ja me ei pystytty laskemaan enää muiden luokse vastarannalle, vaikka sade lakkasikin. Siinä ooteltiin sitten kylminä, märkinä ja pikkuhiljaa nälkäsinä, että vesi laskisi pikkuhiljaa. Vastarannalle jääneiden veneiden oppaat kanto yhen veneen kukkuloiden läpi ja haki loput tyypit jotka oli jääny jälkeen. Kello alko tässä vaiheessa oleen jo lähemmäs 6, ja pimeä alko tulemaan. Mä aloin tässä vaiheessa kelaamaan että joudutaankohan yöpyyn siellä viidakossa, ja aloin miettiin et mitenhän me saadaan tuli tehtyä. Mun survival skillsit on kuitenki niin naurettavat et onneks ei kuitenkaan jääty siihen, vaan jatkettiin hämärässä matkaa. Nähtiin nopeesti et niiden 3 vastarannan veneen tyypit oli jo ns. evakuoitu, eli ne oli lähteny kävellen pois, ja meitä oli siis neljä veneellistä siinä vaiheessa laskemassa alas. Laskettiin joku puoli tuntia toiselle pudotukselle asti, kunnes oli jo ihan pimeetä ja oppaat päätti viheltää pelin poikki. Pinottiin veneet, ja lähettiin käveleen pimeessä viidakossa jotain parin kilsan reittiä “sivistyksen pariin”. Päästiin onneks kaikki perille, vaikka osalla vanhimmista oli vaikeuksia jaksaa jyrkkää nousua. Perillä joku paikallinen otti meidät pickupin lavan kyytiin, ja heitti meidät 15min matkan päässä olevaan finaalipisteeseen.

Mä olin eka joka saapu sinne, ja huomasin nopeesti et tilanne oli aika kaoottinen. Tarjoilijanaiset itki, huolestuneet ihmiset kyselivät et tuliko kaikki loput perille (ihankun mä tietäisin ketkä on loput ja missä muut on) ja poliisit oli jo kutsuttu paikalle. Pian loput vali perästä ja suurin osa oli helpottuneita ja perheet itki helpotuksesta, mutta yhdestä aussiporukasta puuttu edelleen 4 ihmistä. Siinä sit koitettiin syödä ja lämmitellä kun loputkin onneks löysi tiensä paikalle. Kun nimet ja yhteystiedot oli kerätty poliisiraporttia varten, päästiin vihdoin lähtemään. Perillä olin joskus kympin tienoilla, väsyneenä niin henkisesti ku fyysisestikin.

Aloin hahmottamaan vasta siellä finaalipaikassa kuinka vaarallinen toi tilanne ois voinut olla, vaikken oikeen missään vaiheessa kokenut omaa turvallisuuttani uhatuks (kiitos taivan ohjaajan!). Tekisin koko reissun jopa uusiks, sillä ompahan nyt tarina kerrottavana, vaikka en lämmöllä muistelekaan noita useita tunteja märkänä ja nälkäsenä.

En ottanu koko reissusta ku yhen kuvan. Se on finaalipaikasta kun sain vihdoin ruokaa ja kuivan pyyhkeen ympärille. Lisään sen myöhemmin tähän!

Seuraaviin tarinoihin,
Sonja

(Pieni huomio! Ei kannata välttämättä syödä samaan aikaan, kun kattoo alla olevia kuvia.)

Kyllä tämmöset sairaalakeikat pistää arvostaa normaalielämää taas vähän enemmän, kun A) voi kävellä selkä suorassa B) saa kunnollista ja LÄMMINTÄ ruokaa C) kusitauot kestää kaks minuuttia kuuden minuutin, kivun ja hoippumisen sijasta.

En olekaan tosiaan hetkeen kirjoitellut tänne blogiin ja tämäkin voi olla hetkeen viimeisiä postauksia, mitä tänne teen. Olen tällä hetkellä siis Phuketissa eikä aikomuksenani ole kuin matkustaa bussilla Bangkokiin ennen 24.5 lähtevää paluulentoa Suomeen. Jep! Töihin sinne ja suunnittelemaan uutta matkaa vuodelle 2013.

Mutta palatakseni tuohon sairaalajuttuun niin loukkasin tosiaan oikean sääreni saksalaisen ystäväni synttäreillä. Siihen tuli semmonen ehkä sentin leveä ja 2-3 senttiä pitkä haava ja vähän mustelmaa ympärille. Harmi kun siitä ei ole kuvaa niin olisit voinut vertailla sitä tuleviin kuviin.

Seuraavana päivänä se sitten jomotti kummallisesti. Minusta tuntui, että sääreen haavakohtaan sattui aina kun sydämeni pumppasi sinne päin verta. Se tuli sellaisina aaltoina.

Mustelma haavan ympärillä oli aikamoinen. Minulle tulee helpostikin mustelmia, joten en siitä kuitenkaan niin paljoa säikähtänyt.

Sitten suurinpiirtein yhden aikaan sunnuntaiyönä aloin täristä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mikään paita eikä viltti auttanut ja kaverini kertoi koko sängyn tärisevän.

Päätin sitten, että nyt täytyy lähteä lääkäriin ja otin yhden sairaalakokemuksen omanneen kaverini mukaan, jotta päästäisin perille oikeaan paikkaan ja nopeasti.

Kaverini vei minut (kiitos Maikki!) Phuket International Hospitaliin ja se vaikuttiki heti ihan hyvältä paikalta. Parit dokumentit siinä täyteltiin, kun olin ekan kerran siellä käymässä. Sen jälkeen minulta mitattiin kuume ja sehän oli pompsahtanut neljään kymppiin. Kaikki tämä tapahtui alle puolessa tunnissa.

 Before & After

Ensimmäinen operoitu versio haavasta

Haava toisen operoinnin jälkeen. Tuo punanen tavara on sitten vain puhdistusjuttuja vaan :)

Tuossa ylhäällä onkin pari kuvaa jalastani. Ensimmäisessä kuvassa jalasta on vaan leikattu pois kuollutta ihoa ja kenties vähän mädäntynyttä solukkoa. Toisessa kuvassa onkin sitten vedetty hieman enemmän auki. Lääkäri perusteli sitä sillä, että on helpompi päästä käsiksi tulehtuneeseen osaan ja se on isompana helpompi puhdistaa.

Herkun näköstä, eikö?

Tämä Phuketin sairaala on ollut ihan mukava. Ei sillälailla voi valittaa mistään, kun ei ole kovin paljon tuota vertailupohjaa Suomen sairaaloista. Palvelu pelaa ja ruoka on ihan syötävää (vaikkakin aina viilentynyttä). Morfiinia varmaan saa niin paljon kuin pyytää, mutta lääkäri on ollut vähän hätänen operaatioidensa kanssa, kun aine ei kerkiä vaikuttamaan :D tänään nauroi minulle, kun tarkasti, että olinko hionnut puhdistuksen aikana, kun aikaisemmin olin. Kyllä se sattuu vähän ku sörkkivät pinseteillä ja joilla muilla vehkeillä tuonne sääriluun tuntumille.

Jopa IF:n palvelukin on toiminut. Osasivat soittaa suoraan tänne huoneeseen, jossa olen yöpynyt, ja olivat ystävällisiä hoitaessaan asiaansa. Oma veikkaukseni on, että hoitokustannukset kiekkuu jossain 10 000 bahtin eli 250 euron tienoilla, mutta täytynee vielä kysyä ennen kuin huomenna lähden pois.

Milloin menet lääkäriin?

Tämä perustuu vain omiin kokemuksiini, että milloin kannattaa lähteä lääkäriin, jos reissaa täälläpäin ja tuppaa haavaa pukkaamaan.

1. Minusta alkuperäisen haavan väri oli oudon tumma. Se oli lähes musta, joten lieneeköhän sekin merkki tulehtumisvaarasta (?).
2. Jos haavan ympärillä on suuri mustelma.
3. Jos haavan kohtaan koskee koko ajan, vaikka et tekisi mitään.
4. Jos tulee kylmä, aivan kuin kuume olisi nousemassa.
5. Viimeistään kun on kuumetta. Hyvä keino huomata kuume itse on sulkea silmänsä ja jos niitä kirvelee vähänkään niin sinulla on todennäköisesti kuumetta. Kiitos tästä vinkistä Elisalle! :)

Mutta loppukaneetiksi sen verran, että ei ole tosiaan ja näköjään leikkimistä haavojen kanssa täällä puolen maailmaa. Ei sitä oikeen aluksi uskonutkaan, kuinka äkäsiä ne voivat täällä olla. Kaikki lämpö ja eri bakteerikanta sen vain tekevät.

Oleha varovaane!
Ilpo

Moi! Tiedoksi Suomeen että oon vielä hengissä pienestä radiohiljaisuudesta huolimatta. Oon nyt Gilillä, missä on ihan kohtuullinen nettikahvila, mutta Balilla mun netit on tähän mennessä ollu niin surkeita, että ei oo oikeen tullu ees mieleen alkaa latailemaan mitään kuvia yms. Mut huomenna taas Gili Trawanganilta Balille, jollon ois tarkotus ettiä joku kunnollinen netti, jotta sais asioita hoidettua eteenpäin ja blogiakin vähän päiviteltyä!

Kaikki on kuitenki siis tosi jees! Yksin reissaaminen on sujunu ihan kivasti, enkä oikeestaan oo ollu ekan päivän kuumeilun jälkeen juurikaan yksin. Tänään olin snorklausreissulla, joka oli ehdottomasti yks parhaimmista koskaan. Hinta oli 110.000, eli noin 9 euroa, ja reissu oli tosiaankin hintansa väärti. Ainoo että taisin kellua vähän turhan korkeella, jollon poltin peffani. :D

Lepposta elämää Suomen alkavaan kesään! Älkää polttako itteenne. Ja niin, hyvää myöhästä vappua kaikille!

Terkuin,
Sonja

Mulla ois pari reissua rästissä kerrottavana, mutta pakko nyt hieman purkaa tän päivän fiiliksiä.

En voi uskoa, että aika on mennyt näin nopeesti. Oon ollu jo kolme viikkoa Phuketissa ja tänään on siis mun vika päivä täällä. Huomenna aamuyöstä koittaa lähtö Balille. Täältä lähtee Kakku mun kanssa viideksi päiväksi sinne, mutta kaikki muut joutuu jättämään taakse. Thaimaan lisäksi hyvästit joutuu sanomaan monille ihanille ihmisille. Myös Ilpon ja mun tiet eroaa huomenna, ja sen jälkeen seikkaillaan eri suunnissa.

Mä vihaan hyvästejä. Tän reissaamisen suurin miinuspuoli on jatkuva paikkojen ja ihmisten taaksejättäminen. Onhan se hienoa, että kokoajan on menossa eteenpäin, mutta väkisinkin aina jotain jää myös kaipaamaan. Ja mitä ihmettä pitää sanoa ihmisille, joiden kanssa on ollu hauskaa, mutta joita tuskin tulee kuitenkaan pitkään aikaan näkemään?

Jännältä tuntuu myös ajatus siitä, että ens viikon maanantaina mä alan oikeesti reissaamaan yksin. Sitähän mä oon odottanutkin, mutta nyt kun on taas totuttautunu asumaan kymmenen ihmisen kanssa, voi tää muutos tuntua aikamoiselta kulttuurishokilta. Balilla viihdyn toukokuun 11. pvään asti, jollon lennän sitten Ausseihin ja jätän Aasian taakse!

Vähän ankee päivä tänään edessä, mut huomenna uusiin seikkailuihin!

Terkuin,
Sonja

Kaikki uutisia seuraavat tyypit varmaan tietää, että tossa Sumatran länsirannikon tuntumassa järisi eilen kohtuu mallikkaasti! Täällä järistys tuntui noin 15 minuuttia Sumatran jälkeen. Itse olin niin uppoutunut tuijottamaan laadukasta tv-viihdettä koneeltani, etten ees oikeen tajunnut koko hommaa, ennenku yks toinen sohvalla loikoilija kysyi, että kukas nyt heiluttaa sohvaa. Vähän aikaa siinä sitten meidän neljän silmät pyöri ympäri sohvaa kunnes tajuttiin ettei kukaan liiku, mutta sohva kuiteski heiluu. Siinä sit yks tyttö kiljahti että “maanjäristys”, itte olin ihan liian hidas tajutakseni asiaa, mut hei kamoon, ei Suomessa koskaan järise. Luulin että se tuntuis vahvemmin!

Noh siinä sit ihmeteltiin ja naureskeltiin, ja koko villan porukka keräänty yhteen. Nopeesti saatiin selville missä järistys oli tapahtunut, ja arvioitiin jo siinä että tsunamiriski on olemassa. Tsunami ei kuitenkaan koskaan iskisi Kathuun, keskelle Phuketia, jossa villamme sijaitsee, joten ei oltu sinänsä huolissamme meistä, vaan lähinnä muista siellä rannalla. Kuultiin kuitenkin että evakuoinnit oltiin alettu melkeen samantien ja kaikki oli turvassa. Siinä sit seurattiin oikeestaan Suomen mediaa ja paikallisia uutisia jonkin aikaa ja pikkuhiljaa palattiin ns. arkeen.

Huvittavaa tapahtumassa oli keltaisen median jäätävä ylireagointi tilanteeseen. Siis onhan se nyt aina nähty, mutta tällä hetkellä sen ns. jälkiseuraukset sai kokea omat tutut ja me täällä, kun huoli Suomessa oli kovaa tilanteen liioittelun takia, ja jengi täällä sai paljon huolestuneita yhteydenottoja läheisiltään.

Mutta siis kaikki on kunnossa, ja nyt ollaan yhtä kokemusta rikkaampana!

Terkuin,
Sonja